Itämeren kaasuputki nousi pieneen sivuosaan presidentinvaali- keskustelussa, kun dosentti Arto Luukkonen kirjoitti Aamulehteen Paavo Lipposen roolista kaasuputkikonsulttina. Sen verran suurella kanuunalla ja vielä väärään maaliin Luukkonen ampui, etten lainkaan ihmettele Lipposen reaktiota.

Ei kai voi olettaa, että 2000-luvun entisten poliitikkojen pitäisi asettua entisten presidenttien kuten Stålbergin asettamaan muottiin siinä mikä heille on politiikan jälkeen suotavaa tekemistä. Sillä logiikalla pitäisi Matti Vanhasenkin nykyiset tehtävät tuomita.

Yhtä kaikki, en pitäisi hirveän kiinnostavana sitä, että poliitikko luovuttuaan tehtävistään toimii yksityisenä konsulttina. Paljon kiinnostavampaa kaasuputkiasiassa on se mitä Suomen silloinen valtiojohto asian suhteen teki ja mitä sen olisi pitänyt tehdä.

Tähän Venäjä-asiantuntijana tunnettu Luukkanenkin viittaa toteamalla, että "Venäjä aloitti armottoman lobbauksen putken hyväksymisen puolesta. Maamme hallitus pelästyi suorasukaista painostusta ja ilmoitti asian olevan pelkästään ”ympäristöasia”."

En tiedä pelästyikö. Mutta sen tiedän, että kaksi keskeisintä ulkopolitiikan toimijaa Luukkanen unohtaa - Tarja Halosen ja Matti Vanhasen. Ja sen vuoksi putkiporu nousikin asian vierestä.

Jo pitkään ennen kaasuputken ympäristöluvan myöntämistä, korostin julkisuudessa, että Suomen pitäisi päätöksen myötä saada Venäjä vahvasti sitoutettua Itämeren suojeluun. Aktiivisiksi aloitteentekijöiksi olisi tuolloin tarvittu tasavallan presidenttiä ja pääministeriä.

Taloudellisesti merkittävä hanke olisi ollut Suomelle vahva neuvotteluvaltti kun puhutaan esimerkiksi Venäjän maatalouden ja yhdyskuntien Suomenlahteen laskemista päästöistä. Ympäristön tilan kannalta asian olisi voinut nähdä kokonaisuutena: Yksi ympäristöriski lisää tarkoittaisi entisten riskien pienentämistä.

Mutta ei. Pääministeri Matti Vanhanen torjui ensin ajatuksen puutullikoplauksesta eikä sittemmin lotkauttanut korviaan myöskään ympäristökoplaukselle. Presidentti Tarja Halonen, jolla ymmärtääkseni on myös ollut ulkopoliittista valtaa, ei hänkään vaikuttanut asiaan.

Se milloin noudatetaan sovittuja kriteerejä ja milloin tehdään politiikkaa, näkyy vaihtelevan ajan myötä. Suomi katsoi kaasuputkipäätöstä vain tiukasti ympäristöhallinnollisena päätöksenä. Sen sijaan Romanian ja Bulgarian Schengen-jäsenyyden osalta unohdettiin Suomessa jäsenyyskriteerit ja mentiin politiikan puolelle. Toisesta olisi ollut meille hyötyä, toisesta saattoi olla haittaa.

Presidentinvaalien alla on ehdokkailta eri medioissa kyselty vähän niitä ja näitä. Mikä milloinkin mieleen juolahtaa riippumatta siitä onko asioilla mitään tekemistä presidentin tehtävien kanssa. Kun olisi asiasta kysymys, vaikkapa aivan konkreettisista asiasta, kuten siitä miten ja millä keinoin oman ulkopolitiikkamme keinoin voisimme saada Venäjän toimimaan sitoutuneemmin ja tehokkaammin Itämeren tilan parantamiseksi, niin eipä tunnu kiinnostavan.

Euroopan parlamentti keskusteli tällä viikolla tilintarkastustuomioistuimen vuoden 2010 vuosikertomuksesta, jonka mukaan koheesiopolitiikan, energian ja liikenteen toimintalohkoryhmä arvioitu virhetaso oli 7,7 prosenttia. Virhetaso oli jopa kasvanut edellisvuodesta.

Virhetaso kertoo kuinka suuressa osassa tapahtumia on jätetty noudattamatta varainkäyttöä koskevia sääntöjä. Kyse voi olla julkisia hankintoja koskevien sääntöjen rikkomisesta, tai tukeen oikeuttamattomien tai väärin laskettujen kulujen ilmoittamisesta.

Jäsenvaltioiden rooli asiassa on aivan keskeinen, sillä ne voisivat ehkäistä, havaita ja korjata virheitä. Kyse on merkittävistä rahoista, sillä koheesiopolitiikka on maatalouspolitiikan jälkeen EU:n budjetin toiseksi suurin menoerä, yli kolmannes budjetista eli tällä rakennerahastokaudella noin 350 miljardia euroa.

EU:n on nykyistä herkemmin ja määrätietoisemmin käytettävä sanktioita, jotta väärinkäytökset ja virheet saadaan loppumaan. Näitä ovat muun muassa maksatusten keskeyttäminen, varojen jäädyttäminen ja maksettujen varojen takaisinperintä.
 

Itämerellä laivojen polttoaineen rikkipitoisuus pudotetaan 0,1 prosenttiin kun taas esimerkiksi Välimerellä sallitaan 4,5 prosentin pitoisuus vielä vuoteen 2020 saakka, ja tuolloinkin rajaa pudotetaan 0,5 prosenttiin.

Kun komissio on aina taistellut kilpailun vääristymiä vastaan, niin nyt se itse omalla esityksellään rakentaa epäreilua kilpailuasetelmaa, totesin tiistaina yhdessä Liisa Jaakonsaaren kanssa Euroopan parlamentissa järjestämässäni seminaarissa.

Paitsi epäreilu, komission esitys on myös ylimitoitettu. 

Viisainta olisi, jos 0,1 prosentin sijaan tavoiteraja asetettaisiin 0,5 prosenttiin, jolloin Suomelle koituvat kustannukset putoaisivat 1,2 miljardista eurosta 75 miljoonaan euroon, arvioidaan Turun yliopiston tutkimuksessa. Terveyshyötyjen kannalta ero on pieni.

Tavoitteeksi on otettava, että kaikkia eurooppalaisia merialueita koskevat samat säännöt.

Tänään talousarvion valvontavaliokunta kuuli parlamentin pääsihteerin vastaukset raportissa esitettyihin kysymyksiin.

Hyvää on, että pääsihteeri on suhtautunut vakavasti useimpiin esitettyihin ongelmiin. Takavuosina ei nimittäin virkamieskunta aina edes välittänyt näihin raportteihin vastata. Nyt kuulimme, että parlamentti on vakavasti tekemässä oli 20 miljoonan euron säästösuunnitelmat.

Paikkaamisen varaa tosin vieläkin on. Valiokunta on suhtautunut pitkään varsin kriittisesti muun muassa parlamentin jakamiin palkintoihin sekä parlamentin nettitelevisioon, jota juuri kukaan ei katsele. Mutta kun kerran jotain on perustettu, on siitä aina äärimmäisen vaikea luopua. Niin näyttää nytkin olevan.

Ei siis ihme, että hollantilainen kollegani kokouksessa totesikin, että vastauksia lukiessaan hänelle tuli tunne kuin olisi ollut vanhassa televisiosarjassa "Kyllä, herra ministeri".

Yksi hyvistä uutisista oli, että pääsihteeri kertoi parlamentin pyrkivän täysin paperittomiin valiokuntakokouksiin. Kun lähes kaikki kokouspaperit ovat jo nyt sähköisessä muodossa, niin paljoa ei tarvittaisi siihen, että kansiot tulisivat sähköisesti meidän meppien kannettaville tietokoneille.

Suurin säästö olisi tietenkin Strasbourgin istuntojen lopettaminen, josta talteen jäisi ainakin 160 miljoonaa euroa vuodessa. Se vaatisi kuitenkin jäsenmaiden yksimielisyyden. Parlamentin enemmistön keväällä ottama kanta yhden istuntopaikan puolesta ei näin ollen asiaa ratkaise. Valitettavasti.

Ollille läheistä jalkapallotermiä käyttäen, hän on pelinrakentajan paikalla haettaessa Euroopan talouskriisiin ratkaisua. Ollin menestyksekäs työ talouskomissaarina ja Barroson luottomiehenä luo erinomaista Suomi-kuvaa maailmalle. Brysselissä Olli tunnetaan ahkerana ja aikaansaavana ja onkin hienoa, että Suomi-Seura huomioi hänen saavutuksensa ja tekee samalla ulkosuomalaisuutta tunnetuksi myös Suomessa.

Vuoden ulkosuomalaiseksi valitaan ulkomailla asuva suomalainen tai suomalaisen siirtolaisen jälkeläinen, joka on menestynyt erityisen hyvin omalla alallaan. Suomi-Seura on maailmalla olevien, sinne lähtevien ja sieltä palaavien suomalaisten etu-, asiantuntija- ja palvelujärjestö ja minulla on kunnia toimia sen puheenjohtajana nyt toista vuotta.
 

Historiallisessa katsannossa EU on suuri rauhanprojekti. Sellaisena se on myös onnistunut hyvin, mutta siitä ei tämän päivän ongelmiin ole paljoa iloa. EU:lla oli 1990-luvulla tavoite ja päämäärä, mutta nyt ne tuntuvat puuttuvan täysin. EU:n eteen on tullut liian paljon ja liian nopeasti, että se pystyisi hallitsemaan Euroopan vaikeata taloustilannetta ja osoittamaan tietä tästä eteenpäin.
EU:n perustavin uhka on talous, jonka korjaamisessa mikään ei tunnu riittävän. Pitkälle se on mediapeliä, joka hallitsee analyytikkojen tietokoneita. Mutta ei EU:n tapauksessa vain sitä. Ongelmavaltiot ovat tilassaan myös siksi, että EU:n kontrolli petti. Nyt EU:n talous on kuralla ja kilpailukyky nollissa, vaikka juuri sitä EU:n piti edistää. Euroopan taloudet ovat ajautuneet velkakriisin suohon, jossa kunnossa olevat taloudet joutuvat auttamaan huonompia maita kunnes ne itsekin ovat suossa. Kuka sellaiseen loputtomasti lähtee? Siksi on oikein kysyä, mistä rahat, kun Italia ja Espanja joutuvat kierteeseen.
Talouden rinnalle tunkee jo suurempikin ongelma: politiikka. Jäsenmailta alkaa loppua paitsi kyky myös halu yhteisvastuuseen. EU-vastaisuus on alkanut leimata poliittisten mielipiteiden kenttää ja heiluttamaan vakiintuneita poliittisia kuvioita. Suomi näyttää kulkevan tässä eturivissä, mikä on paradoksi. Maamme kuuluu sentään vielä taloudellisesti vakaisiin maihin. Kysymys on poliittisesta johtajuudesta. Vain harva halusi perustella vaalien alla EU:n politiikkaa. Siksi perussuomalaisten menestys vaaleissa laittoi Suomessa koko poliittisen kuvion uusiksi. Suomi on ryhtynyt katsomaan Eurooppaa Suomen sisäpoliittisten uhkien kautta sen sijaan, että korostaisi EU:n antamia mahdollisuuksia. Kysymys ei ole eurooppalaisesta talouspolitiikasta, vaan sisäpolitiikasta. Samaa henkeä on muuallakin.
Toinen merkittävä ja ajan hengen muutoksesta paljon kertova muutos Euroopassa on se, että muutamassa sinänsä Eurooppa-myönteisessä maassa on ryhdytty rajoittamaan vapaata liikkuvuutta, joka on yksi EU:n onnistumisen perusedellytys. Selvimmin tämä näkyy Tanskassa ja Ranskassa, mutta myös Belgiassa on samaa henkeä. Vapaa liikkuvuus on EU:n ydinasia, jonka rajoitukset murentavat koko EU:n uskottavuutta. Siksi rajoitukset ovat luistelua heikoilla jäillä, vaarallinen ja helposti leviävä signaali.
Kolmas EU:n ongelma on eriseuraisuus. Yhteiseen rahaliittoon euroon kuuluu vain osa Euroopan maista, yhtä monet ovat ulkopuolella. Sama koskee Natoa, joka on kuitenkin Euroopan ainoa yhteinen tehokas turvallisuusorganisaatio. Juuri näissä näkyy myös ongelman ydin, EU:n jäsenmaiden lähtökohtien erilaisuus. Erilaisuus näkyy myös ajatuksissa ratkaista ongelmia. Komissio on ehdottanut, että eräiden Etelä-Euroopan maiden talousahdinkoa helpotettaisiin lisäämällä niiden aluetukia. Nämä maat ovat kuitenkin aluetikien osalta virhetilastojen kärjessä. Euroopan pohjoisille maille tuskin missään oloissa käy se, että sääntöjä rikkoneille annetaan lisää, joka otetaan pois sääntöjä noudattaneilta mailta. Suomalaisesta tällainen ajattelu kuulostaa mielettömältä. Ihme ei ole, että lähtökohtien erilaisuuden takia jotkut ovat jo valmiita heittämään pyyhkeen kehään.

EU:n rapistuminen, ellei suorastaan hajoaminen, pitää ottaa vakavasti erityisesti niiden, jotka näkevät EU:n suurena mahdollisuutena vahvistaa yhteistä Eurooppaa. Paasikiven oppi tosiasioiden tunnustamisesta on ajankohtainen Euroopalle.
Mutta yhtä ajankohtaisia ovat toimet, joilla EU ohjataan tulevaisuuden kannalta vakaalle tielle. Ensimmäiseksi on tunnustettava, että EU:n laajeneminen tapahtui liian nopeasti ja liian kontrolloimatta. Toiseksi on pakko selvittää taloudellinen tulevaisuus. Yhteinen talouspolitiikka ei onnistu ilman verotuksen, sosiaalipolitiikan ja kuluttajapolitiikan jonkinlaista harmonisointia. Ja kolmanneksi on lähdettävä miettimään uudelleen koko järjestön organisointia. Korkeat edustajat ja ulkoministerit ovat yhtä tyhjän kanssa, ellei niiden kautta synny todellista johtajuutta. Niin kauan kuin aatteellista johtajuutta ei ole eikä visiota yhteisestä tulevaisuudesta, EU:ta hallitsevat Saksa ja Ranska, pienet ovat kuunteluoppilaita. Kuka sellaisessa EU:ssa kauaa viihtyy?
EU:n pelastaa vain perusteellinen itsekritiikki. Sen päässä on enemmän yhteistyötä ja enemmän yhteisvastuuta, mutta liittovaltiota se ei silti ole. Liittovaltio vaatisi toisenlaisia organisatorisia muutoksia, jotka ovat näissä oloissa pelkkää utopiaa - tai pelottelua.
 

Minun on ollut kovin vaikea nähdä yhtään hyötyä siitä, että 25 parlamentin jäsentä valittaisiin yhteiseltä eurooppalaiselta listalta.

Ajatusta markkinoitiin sillä, että tunnettuja eurooppalaisia poliitikkoja voisivat äänestäjät äänestää yli kansallisten rajojen. Mietin vain montako parlamentin ei-suomalaista jäsentä suomalaiset ylipäätään tuntevat nimeltä. Pieni osa saattaa muistaa parlamentin puhemiehen Jerzy Buzekin. Varttuneemmat lätkäfanit muistavat myös Peter Statsnyn, mutta mahtoivatko tietää, että hänkin on meppi?

Yleiseurooppalaiselle listalle päätyisi suurten maiden omia poliitikkoja, jotka menevät läpi näiden maiden omilla äänillä. Moniko suomalainen innostuisi äänestämään saksalaista tai espanjalaista poliitikkoa? Tai vastaavasti espanjalainen suomalaista? Tätä varten lisänä listalla olisi varmasti erilaisia julkkiksia urheilijoista eilispäivän pop-tähtiin. Mietin vain, että mahtaisiko se sitten välttämättä parantaa parlamentin painoarvoa siten kuin on ajateltu.

Sitä paitsi, kun laskee jäsenmaiden äänestäjämääriä ja suhteuttaa sen 25-paikkaiseen listaan, niin pianpa huomaa, että useimmilla jäsenmailla ei ole käytännön mahdollisuutta saada omaa ehdokastaan läpi moiselta listalta. Varsin todennäköisesti paikat jakautuisivat kahdeksan suurimman maan kesken. Loput 20 maata, kun Kroatiakin lasketaan mukaan, jäisi rannalle.

Siitä on puolestaan helppo päätellä, että ylikansallinen vaalikeskustelu eurooppalaisten puolueiden kesken ei voisi vähempää kiinnostaa näissä parissakymmenessä jäsenmaassa.

Suomessa yleiseurooppalaista listaa on vastustettu alusta alkaen myös siksi, että se vähentäisi omaa paikkamääräämme. Näin olikin ensimmäisessä kaavailussa, jossa parlamentin paikkamäärä olisi pidetty ennallaan 751 paikassa ja sen sisältä valittu 25 jäsentä. Asian käsittelyssä näkemys muuttui siten, että parlamentin paikkamäärä kasvaisi 25 paikalla. Silti pienten maiden suhteellinen asema hieman heikkenisi.

Parlamentin suurissa poliittisissa ryhmissä on ollut vahvaa vastarintaa vaaliuudistukselle. Edes kaikki suurten jäsenmaiden edustajat eivät ole siitä innostuneita, vaan todenneet esimerkiksi, että tämä sopii huonosti aikaan, jossa kansalaiset muutoinkin ovat kriittisiä Euroopan Unionia kohtaan. Aivan totta. Kansan edustajien on oltava lähellä kansaa ja oltava vastaamassa kysymyksiin silloin kun vastaajia tarvitaan. Ja vaikka sähköposti tavoittaakin hetkessä, niin silti nokikkainkin on välillä hyvä puhua. Suomen kokoinen vaalipiirikin on jo aika suuri siihen.

Me tarvitsemme enemmän Eurooppaa silloin kun puhutaan sisämarkkinoiden toimivuudesta tai vaikkapa talouskurista. Keinotekoisilla "eurooppalaisilla" vaalilistoilla saamme kuitenkin vain etäisemmän Euroopan.

Tärkeintä olisi pyrkiä muokkaamaan uuteen hallitusohjelmaan uskottavasti Suomen ulkopolitiikan peruslinjat. Monet kyselevät, onko sellaisia ollenkaan, vaikka Suomen politiikan ainoa erottuva jakolinja on juuri EU. On siinä Alex Stubbille haastetta. Olennaista on, että Suomessa katsellaan EU:ta ikään kuin ulkoa päin. Pitäisi siis tehdä ohjelma, joka vakuuttaa, että olemme täysillä mukana unionissa. EU-ohjelma merkitsee kylläkin sitä, että sellaisissa asioissa kuin verotuksen harmonisoinnissa pitäisi ottaa askelia yleiseurooppalaiseen suuntaan ja siten tosin myös edistää liittovaltiokehitystä. Onko siihen uskallusta, kun Soini huohottaa niskaan oppositiosta ja Arhinmäki hallituksesta.

Toinen ja yhtä tärkeä seikka on, että Suomelle pitää laatia Itämeri-ohjelma. Itämeren yhteistyö ei ole noussut siivilleen, vaikka EU:n Itämeri-ohjelma olisi antanut siihen mahdollisuuksia. Nyt Itämeri alkaa kuivua EU:ssakin, kun asiaa ei aja kukaan muuten kuin juhlapuheissa. Suomi voi nostaa asiaa sanomalla, mitä me oikein haluamme. Toiseksi asiaa pitäisi sitten myös oikeasti alkaa ajaa.

Hallitustason ongelma on, ettei tällä hetkellä Itämeri kuulu kokonaisuutena yhdenkään ministerin tehtäviin. Minusta Suomen hallitukseen olisi nimettävä Itämeriministeri ja hänelle resurssit. Nyt ulkoministeriössä on Itämerilähettiläs, mutta olen kuullut, että vakanssia ollaan ajamassa alas. Itämeriministerinä voisi luontevimmin toimia joko ulkoministeri, EU-ministeri tai ympäristöministeri. Pääasia on, että Itämeri nostetaan kunnolla ministeritasolle.

Itämeriministerin ensimmäisiin tehtäviin kuuluisi rikkidirektiivin muutos. EU-maiden Itämeriliikennettä uhkaa katastrofi, jos nykyinen nollatasoinen rikkipäästövaatimus toteutetaan. Sen jälkeen Itämeren laivaliikenne siirtynee kokonaan Venäjän hoidettavaksi. Sitäkö tässä kaikessa viisaudessa on haluttu? Direktiivin täytäntöönpanoa pitäisi lykätä senkin takia, että nurkan takana on odottamassa teknisiä ratkaisuja, jotka muuttavat tilanteen.

Kolmanneksi Suomen hallitusohjelmassa pitää ottaa huomioon EU:n maatalouspolitiikan tuleva muutos. Suomessa pitäisi saada muutoksen myötä vain yksi tukialue. Arvelen, että seuraavan maatalousministerin tehtävä on vaativa ja siihen tarvitaan paljon asiantuntemusta, arvovaltaa ja kansainvälistä osaamista. Mistä sellainen mies tai nainen löytyy? Kokoomuksesta vai Rkp:sta? Oppositio ei päästä ministeriä helpolla, uskallustakin tarvitaan.

Ja sitten vielä yksi yksityiskohta, joka pitää säätytalon sekamelskassa muistaa. Ulkomailla asuu nyt 1,3 miljoonaa suomalaista äänioikeutettua kansalaista, joiden äänestäminen on tehty erittäin vaikeaksi. Määrä lisääntyy. Yli 50 maassa, mm. Ruotsissa, asia hoidetaan kirjeäänestyksellä, jota meillä ei käytetä. Suomessa se olisi aika toteuttaa nyt. Varmuuden vuoksi ehdotan tätä varovaista mallia, kun modernimpi versio eli nettiäänestys, jota eteläisessä naapurissa Virossa menestyksellä käytetään, on oikeusministeriössä vielä kovemmassa vastatuulessa. Kirjeäänestyksestä on olemassa valmis esitys, se vaatii vain hallitustason vahvistuksen. Tähän asiaan liittyy se, että oikeusministeriksi pitäisi löytyä henkilö, joka ei ihan tahdottomasti usko kaikkia virkakunnan selityksiä. Tiedän kokemuksesta, että oikeusministeriössä virkakunta kertoo ensiksi, miksi asiaa ei voida toteuttaa. Ministerin tehtävä on sanoa, miksi ja mitä tehdään, ei vain nyökyttää päätä.

Suomen hallituksella ei voi olla Portugalin avustamiseen kuin yksi lähtökohta: Suomen etu. Ei ole helppoa sanoa, mikä se on. Tuleeko Portugalin jälkeen uusia, nostaako Kreikka ongelmat potenssiin? Selvää on, ettei kaikkien eurovaltioiden etu ole sama.
Suomen etu Portugalin asiassa on kuitenkin nyt yksiselitteinen. Jollei Portugalia avusteta, riskit kasvavat liian suuriksi. Jo tehdyt toimet osoittavat, että niillä on ollut vaikutuksia. Espanja ja Italia tuntuvat olevan pois vaaravyöhykkeestä, mutta kuinka pitkäksi ajaksi. Käytännössä lähes kaikki eurooppalaiset hallituspuolueet ovat avustamisen kannalla. Kukaan ei halua ottaa riskiä, että pankit kaatuvat ja luottokriisi iskee kovemmin kuin kaksi vuotta sitten. Kova uhka on Lehmannin toistuminen, mutta suuremmalla volyymilla.
Tietenkin tässä pelastetaan eurooppalaisia pankkeja, joiden tehtävä on lainata rahaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Jos epäluulo niiden toimintakykyä kohtaan leviää, pankit joutuvat vaikeuksiin, korot nousevat ja kurimus heijastuu heti reaalitalouteen. Seurauksena olisi konkursseja ja työttömyyttä. Yhtälö on selvä ja siitä on kokemusta. Pankit pitäisi vetää vastuuseen, mutta miten toimintakyvyttömiä vastuuseen vedät, vaikka niiden nimi olisikin pankki.
Totuus on katkera, mutta ei sitä karkuun päästä, olipa Suomen hallitus minkä merkkinen tahansa. Kun poliittista hallitusta ei ole, on ratkaisussa turvattava eduskuntaan. Suomi on eurooppalainen poikkeustapaus, meillä eduskunta päättää EU-asioita, muualla hallitus vastaa niistä. Ei eduskunta vastuutaan pakoon pääse. Vastuun kanto on muissa maissa konkreettisempaa, meillä se jakautuu, mutta se on puoluesuhteiden vika. Porvaririntama olisi ollut parempi vaihtoehto, mutta sitä ei vaalitaistelussa haluttu käyttää. Jos perussuomalaiset vetäytyvät päätöksistä, työntävät he vastuun muille. Ei sekään ole oikein, vaikka Soinin tuskan ymmärtääkin.
Jos haluamme välttää suurtyöttömyyden, on Portugalin kriisi selvitettävä, vaikka seuraava kriisi vaanisi nurkan takana. Me nyt olemme samassa rahaliitossa ja sitä kautta samassa veneessä. Jos euroalue ajautuu ongelmiin, ovat leikkauslistat niin pitkät, ettei edes Sailas näe toista päätä. Ja sen lisäksi niskassa on edellisen kriisin aiheuttamat velat, suuremmat kuin 1990-luvun taakat.
Asetelma on nyt sellainen, että Suomen tulevan hallituksen pitää ottaa huomioon myös ne seuraukset, joita jättäytymisestä Portugalin paketin ulkopuolelle aiheutuisi. Siihen Olli Rehn on aivan vastuullisesti viitannut. Ei meitä ehkä kukaan uhkaa, mutta totta kai rintamakarkurin numero laitetaan muistiin. Seurauksia kannetaan ajassa, on turha vedota siihen, että edellinen hallitushan meitä tähän vei. Suomen vastuu on jakamaton, Suomi-kuva yhteinen.
Tämän kaiken tietää hyvin myös Timo Soini, onhan hänelläkin Brysselin kokemus. Voi olla, että tilanne jossa ollaan, on synnin palkka, kuten hän sanoo, mutta nämä raamatulliset sananparret eivät Suomea nyt auta. Tähän tilanteeseen pätee koko Suomen osalta pitkän tähtäimen suunnitteluun liitetty viisaus: where ever you go, there you are. Eikä Suomi ole siellä osittain, vaan aina kokonaan, persuineen päivineen.
Portugalin kysymys on sikälikin hyvä hallitusneuvottelujen aluksi, että siinä punnitaan kyky kantaa vastuuta ja kyky sietää paineita. Molempia tarvitaan maan hallituksessa. Kokonaisuuden etu on, että vaalitulosta kunnioitetaan hallitusta muodostettaessa, mutta totta kai se vaatii nöyryyttä kaikilta osapuolilta. Soinikin voisi kaivaa esiin laupeampia raamatunlauseita, niitäkin on.
 

Ensimmäinen syy tähän on vaalitaistelun myötä levinnyt - siis Euroopassa - epävarmuus siitä, miten Suomi yleensä suhtautuu taisteluun euron ja eurooppalaisen kilpailukyvyn puolesta. Kysymys on ennen muuta sosiaalidemokraattien venkoilusta, jolle ei löydy sen eurooppalaisista veljespuolueista vastinetta.

Oppositiopolitiikkaan kuuluu tietenkin hallituksen haastaminen, mutta joku raja silläkin on. Suomessa - ja erityisesti demareilla - siitä pitäisi olla riittävästi kokemusta vanhoilta ajoilta. Kun demarit ovat edelleen ainakin periaatteessa yksi mahdollinen pääministeripuolue, ovat demarien nokkamiesten puheet eurooppalaisista velkasaneerauksista enemmän kuin pelkkää vaalihuumaa.

Erityisen vastuutonta on talouskomissaari Olli Rehnin tuomitseminen, kun hän on yrittänyt muistuttaa vastuun merkityksestä koko Euroopassa. Rehn on Euroopassa arvostetuin suomalainen, mutta demarit ärhentelevät rakkikoirina hänen housunlahkeissaan. Samalla he tietenkin heikentävät Rehnin linjoilla olevan Erkki Liikasen mahdollisuuksia Euroopan keskuspankin johtoon. Kuka sellaista valitsee, jonka näkemyksiin omatkaan eivät usko?

Avainsana tässä sanasodassa on "velkasaneeraus", jolla siis tarkoitetaan velkojen osittaista anteeksiantoa. Se on lähellä sanaa "velkajärjestely", johon saatetaan joutua ainakin Kreikan kohdalla. Se on eri asia. Sellaisesta Suomessakin on kokemusta parinkymmenen vuoden takaa. Silloinkin muuten demarit olivat oppositiossa, mutta erityisesti Suomen Pankkiin jo siirtynyt Kalevi Sorsa tuki Ahon hallituksen toimia. Ei se oikein onnistunut, kun omat laittoivat vastaan.

Paljoa ei tarvitse raaputtaa, kun demarien asenteiden takaa löytyy myös pettymys. Euroopasta ei tullutkaan kaavailujen mukaista demarien paratiisia. Siksi marjat maistuvat happamilta.

Toinen vaalitaisteluun liittyvä seikka on suhtautuminen suojelutoimiin Libyassa. Suomella ei sinänsä ole asiassa hävettävää. Olemme olleet humanitaaristen toimien eturivissä, mutta maltilla. Selvää on kuitenkin, että perussuomalaisten pelossa yhteisessä eurooppalaisessa rintamassa ollaan nyt sordiino päällä. Tätä ei Euroopassa oikein ymmärretä.

Perussuomalaisten asenne liittyy kai yleiseen muukalaisvihaan. Asenne on pysynyt vaalitaistelussa piilossa, mutta esiintyneet vihapolitiikan ilmiöt kertovat, ettei se minnekään ole hävinnyt, vaan vain levinnyt. Nyt siitä kirjoitetaan jo eurooppalaisissa lehdissä, Suomi esimerkkinä. Se kiinnostaa maissa, joissa ongelma on näkyvissä.

Brysselistä ei tietenkään parane antaa neuvoja Suomeen, mutta yhdestä asiasta on pakko muistuttaa. Suomen politiikan painoarvon Euroopassa ratkaisee se, millaisia näkemyksiä tuleva hallitus edustaa ja kuinka vakuuttavasti se on yhteisessä eurooppalaisessa ponnistelussa. Tässä näyttää syntyneen selvä jako kahtia. Jyrki Katainen ja Mari Kiviniemi edustavat eurooppalaista näkemystä ja vastuuntuntoa, hallitus antaa seuraajalleen hyvät eväät. Brysselistä katsottuna vastuullista olisi jatkaa kokoomuksen ja keskustan hallitusyhteistyötä.

Toisella puolella ovat vakuuttavimpana voimana demarit, jotka ovat perussuomalaisten talutusnuorassa. Sitä voi juuri ja juuri ymmärtää, koska perussuomalaiset näyttävätkin syövän eniten juuri demarien kannatusta. Mutta rajansa silti kaikella on, erityisesti jos demarit pyrkivät edelleen hallitukseen. Kannattaako demarien, joilla on eurooppalainen tausta, todellakin antautua persujen sylikoiraksi. Sdp:n ja Persujen yhteishallituksen, vasemmistoliitolla täydennettynä, Juttu Urpilainen muodostaisi. Sitä minä Brysselissä ihmettelen. Siihen hallitukseen ei taidettaisi saada edes Rkp:tta.
 

Raportissa on puututtu moniin tärkeisiin ja kiinnostaviin seikkoihin. Yksi arvostelun aihe koskee parlamentin tiedotusta, joka on rönsyillyt vähän turhan villisti viime vuosina. Tähän myös Telegraph kiinnitti huomionsa.

Jutussa arvostelin eritoten parlamentin omaa televisiokanavaa sekä parlamentin journalistipalkintoa. En millään saata ymmärtää mitä varten parlamentti tuhlaa varoja tuottaakseen televisio-ohjelmaa, jota kukaan parlamentin ulkopuolella ei koskaan katso. Ei sitä kyllä ymmärrä täällä parlamentissa moni muukaan. Palkintojen myöntäminen taas ei mielestäni ylipäätään kuulu parlamentin tehtäviin.

Kiivain kädenvääntö koskee kuitenkin jälleen kerran Strasbourgin istuntoja. Olen todennut, että mikäli parlamentin varainkäytössä halutaan tehdä merkittäviä ja todellisia säästöjä, niin silloin suurinta viisautta on työskennellä vain yhdessä paikassa.

Kun viime täysistunnossa äänestettiin parlamentin ensi vuoden istuntokalenterista, niin oli jo nähtävissä, että Strasbourgiin reissaamisella on meppien keskuudessa yhä vähemmän kannatusta. Katsotaan miten käy tiistaina valiokunnan äänestyksessä.
 

Tästä linkistä Telegraphin artikkeliin

Suomessa Euroopan kilpailukykyyn ja vakaussopimuksen jatkoon liittyvät keskustelut ovat saaneet dramaattista sävyä, kun keskustelu liittyy väistämättä vaalikeskusteluihin. Ei se väärin ole, onhan asioista eri näkemyksiä. Mutta rajansa kaikella. Muissa maissa samankaltaista dramatiikkaa ei ole ollut, ja se johtuu muustakin kuin vaaleista.

Suomessa on EU-asioiden käsittelyssä harvinaisen hyvä parlamentaarinen perinne. Suomessa EU-asioiden vaikeatkin kohdat on käsitelty eduskunnan suuren valiokunnan ja hallituksen välisissä keskusteluissa, jolloin on voitu mennä asioissa riittävän syvälle. Niin ei muissa jäsenmaissa ole, Suomi on ollut esimerkki. Pääministeri Kiviniemi on oikeassa sanoessaan, ettei eurooppalaisessa neuvotteluprosessissa olevia asioita voi levitellä julkisuuteen. Eduskunnan suuren salin käsittely ei olekaan itsestään selvästi viisasta, kun siinä annettu informaatio jää välttämättä vajaaksi.

Eduskunnan suuren salin käsittely näyttää saaneen pontta entisen pääministeri Lipposen lausunnoista, vaikkei asioiden hoito hänenkään aikanaan ainakaan avoimempaa ollut. Siitä tullaankin suomalaisen prosessin ytimeen. Eurooppalaiset demarit ovat suurin piirtein samoilla linjoilla kuin Suomen hallitus ja Euroopan neuvosto, mutta Suomessa demarit ovat ottaneet toisenlaisen otteen. He kieltävät nyt kaiken sen, minkä aiemmin hyväksyivät. Ja samalla myös sen, mikä on demarien eurooppalainen linja. On vaikea nähdä, että siinä on muuta kuin vaalitaktiikkaa. Myös demarien edustaja Euroopan parlamentissa, Liisa Jaakonsaari, on enemmän eurooppalaisilla linjoilla.

Ainakin osin suomalaiset demarit purkavat myös pettymystään siihen, ettei EU:sta ole tullutkaan sellaista sosiaalidemokraattista projektia kuten alun perin kuviteltiin. Myös suomalaisessa ay-liikkeessä on alettu vierastaa koko EU:ta. Pettymystä puretaan yrittämällä todistella, että EU:sta on tulossa porvarillinen hanke, mikä on ihan potaskaa. Niin lyhyellä tähtäyksellä Eurooppaa ei voi rakentaa. Heikoilla perusteilla demarit liittyvät nyt henkisesti perussuomalaisten seuraan näkemättä pitkää linjaa.

Nyt menossa olevat neuvottelut - tai keskustelut - ovat tässä vaiheessa hallitusten sekä EU:n komission ja neuvoston välisiä asioita. Tässä on nähtävissä kiistaa EU:n sisäisestä vallanjaosta. Neuvosto edustaa myös periaatteellista näkemystä EU:sta valtioiden liittona, komissio on lähinnä liittovaltion symboli. Kilpailukykypaketin isät ovat Saksa ja Ranska, vahvat maat. Valtioliittoajatuksen heikko kohta on juuri siinä, että se johtaa vahvojen valtaan. Siksi vahva komissio on pienten valtioiden etu. Nyt on saavutettu tasapaino, kun neuvoston puheenjohtaja eli Euroopan presidentti van Rompuy ja komission puheenjohtaja Barroso ovat kehittäneet Merkelin ja Sarkozyn ideaa eteenpäin. Tässä prosessissa myös Suomen kaltaisella maalla on ollut joku sanan sija.

Sekin on vielä kirjattava, että lopulta neuvotteluissa sovitut asiat tulevat Euroopan parlamentin käsittelyyn. Näin tapahtuu väistämättä, koska kaikki muotoutuu lopulta laeiksi ja rahapäätöksiksi, joka vaativat Euroopan parlamentin päätökset. Juuri nyt kysymys on pitkälti Euroopan komission ja hallitusten välisen neuvoston neuvotteluprosessista, mutta demokratialla on lopulta mahdollisuutensa. Ja Euroopan parlamentin jälkeen tarvitaan vielä kansallisten parlamenttienkin päätöksiä.

Tässä vaiheessa asioiden suuri linja hukkuu helposti yksityiskohtiin. Siksi on paikallaan muistuttaa, mistä vakaus- ja kilpailukykyasioissa perimmiltään on kyse. Kyse on siitä, että yhteinen raha ei riitä, jos halutaan kilpailukykyistä Eurooppaa. Yhteisen rahan lisäksi tarvitaan yhteistä talouspolitiikkaa. Siksi näissä yhteyksissä puhutaan muustakin kuin lainojen koroista ja takuista. Esimerkkimaa on nimenomaan Irlanti, joka perusti taloudellisen menestyksen enemmän toiveisiin kuin tosiasioihin. Siitä ei sitten mihinkään päästä, että yhteinen talouspolitiikka johtaa liittovaltion suuntaan. Seuraava keskustelu on käytävä siitä, mitkä ovat sen raamit. Se on vielä vaikeampi kysymys kuin talouspaketti.

Kaksi selvää tulosta talouskriisistä jo nyt on. Ensinnä jäsenmaiden talouspolitiikalta edellytetään vastaisuudessa paljon tähänastista tiukempaa kuria. Toinen seikka on, että EU:n tässä yhteydessä käymä kova koulu asettaa EU:n laajenemisen uuteen valoon. Puheet laajenemisesta ovat tästä eteenpäin huomattavasti aiempaa maltillisempia.
 

Kulttuurivuoden ohjelmatarjonta näyttää monipuoliselta ja runsaalta. Tähän mennessä kansiin on koottu "virallinen" ohjelma, mikä saanee vielä vuoden mittaan täydennystä. Näin täytyykin olla: kulttuurin tulee elää ajassa ja muokkaantua tekijöiden, ajan tapahtumien ja yleisön toiveiden mukaan. Tässä vaiheessa on varmaan kuitenkin lupa esittää myös pientä kritiikkiä, tai ainakin kysymyksiä ohjelman suhteen. Vielähän on mahdollisuus korjata vikoja ja täydentää puutteita.

Ensimmäiseksi ihmettelen sitä, millaiset tapahtumat ovat päässeet viralliseen ohjelmaan ja mitkä jääneet sen ulkopuolelle. On hämmentävää, ettei ulkosuomalaisten suuri kokoontuminen Turkuun kuulu kulttuurivuoden ohjelmistoon. Tai miksi taas haitaripaini urheilupuistossa on kulttuurivuoden ohjelmistossa, mutta Paavo Nurmen juoksu ei. Muutenkin urheilun puuttuminen kulttuurivuoden ohjelmistosta on hämmentävää, onhan Turku selkeästi myös eurooppalainen urheilukulttuurikaupunki.

Merkittävin kritiikkini kuitenkin kohdistuu Itämeri-teeman vaatimattomaan esiintymiseen ohjelmistossa. Itämeri esiintyy joissakin ohjelmakohdissa, mutta hyvin, hyvin pienellä. Mitään suurta tai kattavaa teemaa siitä ei ole kulttuurivuodelle rakennettu. Mielestäni siitä olisi sellainen pitänyt tehdä, sillä juuri Itämeren yhteys nostaisi kulttuurivuoden yleiseurooppalaiseen tietoisuuteen. Itämeri-teema voisi olla myös Turun kulttuurivuoden anti Euroopalle.

Itämeri-teeman kohottaminen kulttuurivuoden keskiöön on vieläkin mahdollista. Näyttävä kansainvälinen seminaari tai tapahtuma on tällä aikataululla vaikeaa järjestää, mutta ei mahdotonta. Onhan Turusta hyviä yhteyksiä Itämeren keskeisiin maihin ja Brysseliin. Operointi tosin kuuluisi tässä vaiheessa kaupungin rooliin.

Itämeri kytkee Tallinnan ja Turun kulttuuripääkaupunkivuodet toisiinsa, se rakentaisi siltaa Pietariin, se merkitsisi siltaa Saksan kautta Keski-Eurooppaan. Ja ennen muuta se muistuttaisi suomalaisen kulttuurin juurista, sekä Turun keskeisestä asemasta suomalaisen kulttuurin kehittymisessä.
 

Oikeus ei tuominnut uhkauksen tekijää, koska totesi, että uhka ei ollut todellinen. Milloin se sitten on? Joillekin saattaa olla liian myöhäistä, kun uhka muuttuu todelliseksi ja luoti osuu kohteeseensa, kuten tapahtui juuri Yhdysvalloissa. Gabriella Ciffords on esimerkki siitä, että julkisuus ei ainakaan tasoita, vaan kärjistää väkivallan kierrettä.

Ollessani sisäministeri uhkaukset ja muunlainen häirintä olivat, elleivät nyt arkipäivää niin kuitenkin usein toistuvia. Jouduin turvautumaan poliisin apuun perhettänikin koskettavien häirintätapausten takia. Milloin tästä on tullut suomalaisen politiikan arkea? Vielä hämmästyttävämpää on se, että Euroopan parlamentin jäsenkin joutuu näiden uhkausten kohteeksi. Tuore viesti omalla Facebook -sivullani oli: "Ville Itälä pitäis ampua, puukottaa ja kuristaa"

Jos tämä ei ole laiton uhkaus, niin mikä sitten on? Viranomaiskäsittelyyn en aio sitä kuitenkaan viedä. Todennäköisesti huomion kiinnittäminen siihen tälläkin palstalla on jo liikaa. Huomion saaminen, julkisuus, on yleensä uhkaajan perimmäinen tarkoitus. Toivon myös, että se on uhkaajan ainoa tarkoitus, mutta en voi olla siitä koskaan varma.

Julkisuuden merkitystä poliitikko joutuu miettimään lähes joka päivä. Kun tekee työkseen maailmaa parantavia aloitteita ja lauselmia, ja sen vuoksi pääsee usein julkisuuteen, on tietenkin tietyssä määrin pakko kestää tämän julkisuuden kääntöpuolikin. Kritiikin, josta minulla on paljon henkilökohtaista kokemusta, yritän kestää - mutta henkeen ja terveyteen liittyvät uhkaukset ovatkin sitten aivan toinen juttu.

Jos julkisessa keskustelussa sallitaan tällaiset uhkaukset, joku jonain päivänä muuttaa ne todeksi. Tätä tuskin kukaan haluaa.
 

Suomalaisen keskustelussa on toki tapahtunut suuri muutos. Meillä sisäpolitiikka, gallupit ja lähestyvät vaalit määrittävät johtopäätöksiä. Jopa gallupjohtaja Kokoomus on hermostunut taantuvasta kannatuksesta ja yrittää löytää pesuvettä, jota ei ole olemassakaan. Nyt pitäisi vain muistaa, että olemme unionissa ja toimimme sen realiteetin mukaan.

Suurin asennemuutos on tapahtunut Sdp:n keskuudessa. Paavo Lipposen johtama Sdp oli Suomen EU-jäsenyyden ja EMU-ratkaisun tärkein tukija, suorastaan tien raivaaja. Ammattiyhdistysliike on jutussa tiiviisti mukana. Jutta Urpilaisen ja Eero Heinäluoman Sdp sen sijaan on tehnyt täyskäännöksen, joka sinetöitiin eduskunnan äänestyksessä Irlannin tuista. Samalla paljastui Sdp:n taloudellisen osaamisen taso. Paljoa ei ole ajateltu, kun ryhdytään vaatimaan konkurssikypsiltä pankeilta osallistumista näihin talkoisiin, joissa ollaan juuri sen takia, että pankeilta ovat rahat loppu.

Muille Euroopan demareille - siis Suomen demareita lukuun ottamatta - on selvää, että talouskriisi on yhdessä hoidettava. Sen jälkeen voidaan ja pitää katsoa, mitä muuta pitää tehdä. Linja siinäkin taitaa olla selvä, eikä ero oikealta vasemmalle ole suuri. Yhteinen raha ei onnistu ilman ainakin joissakin puitteissa yhteistä talouspolitiikkaa. Eurooppa on tiellä kohti federaatiota, vaikka yhteinen ulkopolitiikka onkin vielä kuin veteen piirretty viiva. Senkin rakenteet ovat kuitenkin muotoutumassa ja aikanaan käytettävissä, kun yhteiset linjaat selkiintyvät. Hyvä että ainakin presidentti Tarja Halonen ja europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari ovat muistuttaneet Suomen sosiaalidemokraatteja suurista linjoista. Sillä ei vain taida olla suurta vaikutusta galluppien katastrofilukemien rinnalla. Paavo Väyrynenkin on EU-myönteinen realisti demarien johtohenkilöihin verrattuna.

Se hyvä puoli on tietenkin merkittävä marginaaliin, ettei Suomen demarien kannanotoilla ole mitään vaikutusta EU:n linjaan tai eurooppalaisiin päätöksiin. Mutta niillä on kyllä vaikutusta Suomen politiikkaan. Selvin vaikutus on se, että Sdp ei tule nykylinjallaan kysymykseen kokoomuksen ja keskustan hallituskumppanina. Se on sääli, sillä vaalien jälkeinen hallitustilanne näyttää nykyisillä gallup-lukemilla erittäin ongelmalliselta. Viime vuosikymmenten kahden suuren puolueen varaan rakentuva hallituspolitiikka ja sen mukanaan tuoma vakaus on pirstoutumassa. Edessä on tempoilevaa politiikkaa, kun vaalikausien mittaiset hallitukset korvautuvat linjaltaan epämääräisillä ja ristiriitaisilla koalitioilla, joissa pienten puolueiden puoluekohtaiset edut nousevat suurten linjojen edelle. Erityisesti tämä koskee EU-politiikkaa, jossa kansallinen yksituumaisuus perusasioista olisi menestymisen edellytys.

Oikeastaan ainoa mahdollisuus rakentaa pitkäjänteisempää politiikkaa nykyisten galluplukemien valossa olisi Kokoomuksen, Keskustan ja Demarien yhteinen hallitus. Sillä koalitiolla olisi enemmistö eduskunnassa. Erityisesti EU-politiikan muotoilussa tämä olisi hyvin perusteltua. Kaikki suuret ovat olleet EU-politiikassa samalla linjalla, vaikka omia lähtökohtiaan painottaen. Tähän suureen linjaan Sdp tekee nyt pesäeroa, joka tekee sen osallistumisen Keskustan ja/tai Kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen mahdottomaksi. Jossain sukupuolineutraalin avioliiton (Huh mikä sanahirviö ja logiikaltaan mahdoton yhtälö!) kysymyksessä voi olla mielipiteiden hajontaa, mutta EU on toinen asia. EU on kuitenkin lähivuosikymmenien suuri eurooppalainen linja. Sen suhteen kansallinen yksituumaisuus on tarpeen, jotta kykenisimme etumme turvaamaan. Soinin eriseuraisuuden Suomi varmaan kestää, mutta Sdp on heikentyneenäkin toinen juttu. Elleivät demarit tee suorastaan itsemurhaa kuoleman pelossa niin ainakin linjansa täyskäännöstä Soinin pelästyttämänä.

Ensinnä on muistutettava siitä, että Strasbourg on pelkästään arvovaltakysymys, eikä tietenkään ihan turha. Koko EU:ta ei olisi olemassa, ellei kokoontumisesta Strasbourgissa olisi aikanaan sovittu. Se oli Ranskan osallistumisen ehto. Suomi ei ollut siinä vaiheessa mukana, emmekä voineet vaatia yhtä viikkoa kuussa tai edes vuodessa Raaseporiin. Muutenkin unionille siinä vaiheessa olisi ollut sama liittyisikö Suomi vai ei. Ranskan kohdalla asia oli toisin. Ilman Ranskaa ei unionia olisi syntynyt.

Moni muukin kuin minä, on esittänyt, että tästä kuukautisvaivasta luovuttaisiin. Lopputulos on ollut sama kuin muittenkin kuukautisvaivojen lopettamisen kanssa. Nyt olen kehittänyt luovan ratkaisun, siis parlamentin Strasbourgin retkien, en kuukautisvaivojen, lopettamiseksi. Ehdotan, että Ranska saisi parlamentin sijaan Strasbourgiin jotakin korvaavaa, joka tuhlaisi siellä ainakin yhtä paljon kuin parlamentti ja jolla olisi yhtä paljon poliittista painoa. Raha ja valta, en kuvittele että Ranska kummastakaan luopuu vapaaehtoisesti, mutta pienelle pakolla ehkä. Tietenkin monien koreografioiden jälkeen.

Ehdotan, että parlamentin matkat Strasbourgiin lopetetaan, mutta tilalle Ranska saa Eurooppa-neuvoston kokoukset samaan paikkaan. Kuorrutukseksi parlamentti voisi tietenkin pitää kerran pari vuodessa Strasbourgissa juhlaistunnon.

Perustelen ehdotustani näin; Eurooppa-neuvostolle on sama kokoontuuko se Strasbourgissa vai Brysselissä. Osanottajille se on kuitenkin päivän tai parin matka. Lento kotimaasta Strasbourgiin jättää samankokoisen hiilijalanjäljen kuin lento Brysseliin. Neuvoston jäseninä oleville ministereille Strasbourg voisi olla houkuttelevampikin vaihtoehto, kaikkihan ovat jo leipiintyneet Brysseliin.

Parlamentti saisi tästä hyvää omatuntoa, kun se käyttäytyisi säätämiensä ilmastonormien ja vaatimansa talouskurin mukaan. Hallitukset voisivat kertoa tehneensä jotakin säästäväisyyden ja ilmastotalkoiden eteen. Reissaaminen Brysselin ja Strasbourgin välillä aiheuttaa nyt noin 250 miljoonan euron kulut ja 20.000 tonnin hiilidioksidipäästöt. Ajankäytöstä en puhu mitään, sen hukkaa ei lasketa rahassa eikä päästöinä.

Ymmärrän kyllä, ettei tässäkään kohden ole hetimiten todennäköistä, että koiras poikii. Ei erityisesti sen takia, että kyse on Ranskan kunniasta, marseljeesin tahtiin. Mutta jossakin vaiheessa unionin on pakko katsella, mihin se Euroopan rahoja käyttää. Uskottavuus lisääntyy, jos unioni vaatiessaan talouskuria näyttäisi itsekin esimerkkiä. Uusi ulkoasiainhallinto vaatii rahaa, eikä korkea-arvoinen neuvoston puheenjohtajakaan pitkään pelkällä arvovallallaan toimi. Pieniä maita ajatuksen taakse varmaankin on saatavissa, mutta se kyllä vaatii myös Suomen hallituksen tukea. Ei tästä eduskuntavaalien vaaliteemaa saa, mutta ei se huonokaan ehdotus ole. Persujen vaaliteemaan "missä EU, siellä ongelma" olisi hyvä vastata, että laitoimme EU:n säästökuurille ja europarlamentaarikot töihin ajan tuhlaamisen sijasta.
 

Ei ole ihme, jos nyt kysytään, riittääkö Saksalle Euroopaksi se, että pelastetaan saksalaiset pankit Kreikan katastrofilta. Provosoivaan kysymykseen on tietenkin olemassa samanlainen vastaus: ei riitä, pitäähän ne pelastaa vielä Espanjan aurinkorannikonkin holtittomilta lainoituksilta. Tällä linjalla voi jatkaa suoran politiikan alueellekin: Kuka muu yhteisvastuun vesityksestä hyötyy kuin Timo Soini. Kyllä populisteja löytyy muualtakin, mutta Saksassa ja Ranskassa ne ehkä pysyvät tämän jälkeen paremmin ruodussa.

Ei todellisuus tietenkään ole ihan näin mustavalkoinen, vaan pikemminkin kuorittua maitoa, kuten kansainväliset päätökset usein muutenkin. Euroopan valtiovarainministerien ja komission yritykset saada tuhlaajat niukalle linjalle palautti politiikan arkeen jo toisen kerran Saksan ja Ranskan yhteinen poliittinen päätös. Ne päättivät, että tiukkaa talouskuria pitää noudattaa, mutta vain viiveellä ja vain periaatteessa. Tämä on jo toinen kerta, kun suuret maat repivät vuonna 1992 päätetyn - tai yhdessä sovitun - kasvu ja vakaussopimuksen raamit. Euroopan vahva mies Angela Merkelkin puhuu kyllä juhlapuheissa yhteisen Euroopan puolesta, mutta käytännön päätöksiä tehtäessä mieleen tulee neuvostoajan totuus: pumaga on pumaga, mutta praktika on praktika.

Ei tämä ole hyvä tie.

Suomalaista tilanne jurppii erityisesti kolmesta syystä. Ensinnäkin esityksen talouskurin tiukentamisesta ja tiukennusten noudattamisesta on tehnyt komissaari Olli Rehn, suomalainen. Ei hän komissiossa Suomea edusta, mutta ylpeyttä on voinut tuntea hänen rauhallisen, mutta päättäväisen linjansa johdosta. Tämän verran kansallistunnetta unionin jäsenelle saa olla. Federaatiossa kansallismielisyys olisi jo hyve, mikä on syytä huomata. Sitä kohti ollaan menossa, ja siksi kyse siitä, kenen ehdoilla yhteistä Eurooppaa tehdään, on tärkeä.

Toiseksi tilanne jurppii sen takia, että Suomessa kasvu- ja vakaussopimus säännöt on otettu tosissaan, kuten yleensä muissakin pienissä maissa. Mitä pienet edellä, sitä suuret perässä, on toivottu, mutta turhaan. Toisin päin tämä sanonta ei kuitenkaan voi ainakaan tärkeimmissä asioissa toimia, nähdään.

Ja kolmanneksi jokainen tietää, että Euroopan tulevaisuuden ratkaisee se, mitä suuret Saksa ja Ranska tekevät. Eurooppa voi kestää juuri ja juuri sen, että pienet slarvaavat. Suomen vaje olisi hyttysen surinaa, mutta suurten holtittomuus vie koko maanosan kerralla ahdinkoon. Tästä suhtautumisesta yhdessä päätettyihin rajoihin viime kädessä on kysymys. Saksa ja Ranska haluavat panna sopimusta rikkoneet maat hyllylle, mutta pienet käytännön vastuuseen. Saksan ja Ranskan ehdottamat periaatepäätökset vaativat koko unionin yksimielisyyttä, jonka varmaan ainakin Kreikka kaataa. Kyynisesti voi ajatella, että se on tarkoituskin.

Se mitä Luxemburgissa päätettiin on todella huono merkki EU:n tulevaisuuden kannalta Mutta minkäs voit. Luxemburgin päätökset tulevat kyllä Euroopan parlamentin käsittelyyn, jolloin parlamentin jäsen Itälä voi käyttää kriittisen puheenvuoron, mutta ei se asiaa muuksi muuta. Keskustaoikeistolaisen ryhmän vahvimmat vaikuttajat ovat kuitenkin Saksa ja Ranska - kuten muissakin ryhmissä. Pitäisikö siis pienten maiden liittoutua kiinteämmin yhteen ohi nyt muodostuneiden eurooppalaisten puolueryhmien? Ei se tätä asiaa tässä ja nyt muuttaisi, mutta ei se silti huonokaan ajatus ole. Ainakin pohjoismaiselle suuntaukselle saisi tätä kautta enemmän painoa EU:n sisällä. Mutta se edellyttää tietenkin sitä, että ainakin suomalaiset parlamentin jäsenet pitäisivät tiiviimmin yhtä pienille mailla tärkeissä linjakysymyksissä ja olisivat suomalaiselle kannalla eli tässä asiassa valtiovarainministeri Jyrki Kataisen takana.
 

Toinen seikka on, että toimittajat kysyvät reaktioita sellaisilta tahoilta, josta tietävät saavansa kriittiset vastaukset. Se toimintatapa pitää ymmärtää, kun juttuja tarkastelee.

Sen verran isosta asiasta kuitenkin on kyse, että siihen kannattaa palata. Emme tätä tähän jätä, emmekä masennu.

Kerrataan ensi perusajatus. Asian ydin on siinä, että kokoomuksen, keskustan, Rkp:n ja kristillisten suomalainen ryhmä olisi vahvempi tekijä Euroopan Kansanpuolueen EPP:n ryhmässä kuin suomalaiset nämä porvaripuolueet hajaantuneina keskustaoikeiston ja liberaalien ryhmiin kuten nykyään on asiaintila. Kyseessä on siis kansallinen etu. Mikään mahtitekijä pienen maan yhteinen ryhmä ei tietenkään olisi, mutta vahvempi kuin nykyinen hajaannus. Ja EPP:n ryhmä on parlamentin suurin, joten Suomen kannalta olisi viisasta panostaa siihen. Se antaisi joka tapauksessa suurempia vaikutusmahdollisuuksia ja korostaisi suomalaisten asiaa siellä missä suuri osa kansallisesta lainsäädännöstämme nykyään saa alkunsa.

Mahdolliseksi tällaisen liikkeen tekisi se, ettei keskustan ja kokoomuksen välillä ole sellaisia poliittisia eroja, jotka asettavat ne automaattisesti eri kehyksiin. EPP ei myöskään ole konservatiiviryhmä, vaan keskustaoikeistolainen puolue. Tämä on virallisestikin vahvistettu, kun brittikonservatiivit ovat perustaneet oman konservatiiviryhmänsä. Toki keskustaoikeistolaisuudesta löytyy erilaisia sävyjä. Keskusta ja kokoomus ovat lähempänä toisiaan kuin esimerkiksi kokoomus ja kristilliset, jotka kuitenkin mahtuvat samaan ryhmään.

Edelleen on huomattava, että monista maista EPP:n piirissä on useampia kuin yksi puolue. (Tähän esimerkjeä) Myös Virosta kuului Euroopan keskustaoikeistolaiseen ryhmään kaksi puoluetta ennen kuin Isänmaaliitto ja Res Publica yhdistyivät.

Aika tällaiselle liikkeelle olisi juuri nyt korkea. Se vahvistaisi porvariyhteistyön ajatusta lähdettäessä seuraavien eduskuntavaalien vaalikampanjoihin. Sekä Suomessa että Ruotsissa tavoitellaan nyt porvarihallituksen jatkoa, mitä yhteistyö Euroopan parlamentin tasolla vahvistaisi. Kokoomuksen ja keskustan johdot Suomessa ovat selvästi hallitusyhteistyön jatkon kannalla, se on käynyt selväksi. Huolimatta vaalikampanjoissa välttämättömistä omista eduista ja painotuksista yhteistyö on taktiikka suurempi asia.

Aika hassua olisi, jos kymmenien vuosien kansalliset ennakkoluulot jäisivät hallitsemaan kuvioita Euroopan parlamentissa, joka kuitenkin on nimenomaan uusi elementti myös kansallisen tason politiikassa. Siksi keskustan ja kokoomuksen johdoissa kannattaisi miettiä, miten ehdottamamme liike tehtäisiin. Kyse ei saisi olla pelkästään keskustan siirtymisestä EPP-ryhmään, vaan siinä pitäisi korostaa myös uudenlaista kansallista yhteistyötä Euroopan tasolla.
 

Suomalaisen politiikan superviikonloppu puoluekokouksineen meni ohi - ilman minua. Sinä aikana, jolloin minun piti puhua kokoomuksen puoluekokouksessa Eurooppa-politiikasta, makasin belgialaisessa sairaalassa tyräleikkauksen jälkitilassa. Asiat oli pakko panna tähän tärkeysjärjestykseen.

Nivustyrä on vaivannut minua pitkin kevättä, mutta liika kiire on ollut hyvä tekosyy välttää lääkäriä. Tilanteen laukaisi muutto, jota tehdessäni mielestäni hyväkuntoisena miehenä nostelin muuttolaatikoita kuin oikea muuttomies. Kivut nivusessa yltyivät siihen mittaan, että oli pakko lähteä lääkäriin. Onni oli, että uuden asuntomme vieressä on sairaala.

Lääkärin diagnoosi oli aika tyly. Yhden tyrän asemasta minulla olikin niitä kolme. Ne eivät sinänsä ole vaaraksi, mutta hoitamattomana kivut yltyvät ja komplikaatiot lisääntyvät. Järkikin sen tietenkin sanoo, mutta kun oli niin paljon muuta tärkeämpää… Nyt lääkäri passitti vastalauseistani välittämättä minut suoraan leikkauspöydälle.

Pakko se on sanoa. Leikkaus jännitti - tai ei ehkä leikkaus vaan olosuhteet. Vieras maa, vieras kieli, tuntematon lääketieteellinen terminologia. Ei siinä auta, vaikka olet jo vuodet asunut ulkomailla ja työskennellyt vierailla kielillä. Sekin arvelutti, että yleensä Belgiassa ei mikään suju yksinkertaisesti. Mutta koti-Suomeen tässä ei nyt ehditty.

Mutta osataan sitä muuallakin. Belgia yllätti. Sairaala oli siisti, ihmiset ystävällisiä ja ammattitaitoisia. Kaikki toimi hyvin, kirurginen toimenpide hoidettiin ilman ylimääräistä kipua. Valmistautuminen leikkaukseen oli perusteellista. Kävin useammalla lääkärillä, jotka ystävällisesti kertoivat tarkkaan tulevasta. Jokaiselle oli myös erikseen maksettava, tulee aika kalliiksi omalle lompakolle. Tuntui kuitenkin siltä, että minut otettiin aivan henkilökohtaisesti, omana tapauksenani. Ainakin yksi asia Belgiassa siis toimii, ajattelin.

Kun jälkeenpäin keskustelin kirurgin kanssa, selitti hän sairaalan oloja sillä, että kyseessä on yksityissairaala. Kun on kilpailua, on pakko hoitaa asiat. Mutta muutenkin hoitoajattelu on toisenlaista kuin Suomessa, hän valisti. Eroa symboloi kipulääkkeiden käyttö.

Kirurgini on pari vuotta sitten tutustunut Suomen terveydenhoitoon. Hänen havaintojensa mukaan terveyskeskuksessa lääkäri kyllä tervehtii potilaansa, mutta keskittyy sen jälkeen tuijottamaan tietokoneen näyttöruutua. Kipulääkkeitä määrätään niukalti, suomalaisen ikään kuin täytyy hiukan kärsiä, ettei totuus unohtuisi. Belgiassa kipuja helpotetaan, siksi kipulääkkeet ovat olemassa. Että terveisiä vaan Aki Lindenille HUS:iin, tervetuloa tutustumaan Brysseliin Edith Cavell-sairaalan ajatteluun.

Nyt sairaalareissu on ohi, eikä tarvitse edes sanoa, että paskareissu, mutta tulihan tehtyä. Opin suomalaisena, että potilasta voi kohdella toisellakin tavalla, mutta silti erittäin päättävästi. Ja toiseksi havahduin tosiasiaan, että puoluekokous on puoluekokous, mutta terveys on sitä tärkeämpää. Sitä tosiasiaa ei muuta edes kokoomuksen puoluekokouksen hölmö päätös pakkoruotsin poistamisesta. Toisaalta täällä Brysselissä olen oppinut, että suomalaiset tarvitsevat ruotsin lisäksi monia muitakin kieliä.

Ihme ei ole, että kahden maahanmuuttaja-isoäidin kohtalo ja kohtelu Suomessa on herättänyt valtavan keskustelun, johon on osallistuttu ulkomailtakin. Minunkin hiukseni nousevat pystyyn, kun ajattelen näitä vanhoja ihmisiä, joille lupaillaan yhtä ja tehdään toista. Asian ydin on tässä: ihmisiä ei saa kohdella niin.

Minun mielestäni tämän asian taustalla on muistettava kaksi asiaa: sisältökysymys ja menettelytapa.

Asian ensimmäinen ulottuvuus on ydinperheen käsite. Mitä etelämmäs Euroopassa mennään, sitä laajempi se on. Jos sitä ei muualta huomaa, niin Serranon perheestä viimeistään. Välimeren maissa isovanhemmat ovat luonnollinen osa perhettä, eikä siihen tarvita kummallista "ydinperhe" käsitettä.
Sama koskee itäistä Eurooppaa ja EU:n uusia jäsenmaita. Isovanhemmat huolehtivat lapsenlapsista ja heistä huolehditaan yleisesti Virossakin. Venäjän asenteet Putin näyttää jo selvittäneen ainakin pääministeri Vanhaselle.

Kovin pitkälle ei tarvitse Suomessa historiaan mennä havaitakseen, että isovanhemmat ovat meilläkin kuuluneet perheeseen. Muutos on tullut kaiketi vasta, kun pohjoismainen hyvinvointivaltio on nostettu taikasanaksi. Yhteiskunnan tehtävä on huolehtia isovanhemmistakin, kuuluu teesi. Valtio takaa sen ja kunnat maksavat. Vaikka yhteiskunnan velvollisuudet on pyritty rajaamaan, pää on tulossa vetävän käteen. Kun rahat loppuvat, työntää hyvinvointivaltio varmaan iso vanhemmatkin taas lapsien vastuulle ja ydinperheen jäseniksi.

Varmaan pitäisi miettiä, mitä se hyvinvointivaltio oikein tarkoittaa. Ja mitä tarkoittaa hyvinvointi.

Toinen näkökulmani koskee lain tulkintaa. Nyt puhutaan lain muuttamisesta, että voitaisiin ottaa huomioon inhimilliset olosuhteet. Ihmettelen. Nyt voimassaoleva laki tarjoaa kyllä mahdollisuuden ratkaisujen kohtuullistuttamiseen. Ja vaikkei tarjoaisikaan, ovat lakikirjan alkuun kirjoitetut tuomarinohjeet voimassa olevaa oikeutta. Sen kohtuuden takia, joka laissa on, sitä noudatetaan, niissä sanotaan. Ja kehotetaan tuomaria tulkitsemaan lakia kohtuudella.

Kohtuullistuttamainen on toisin sanoen ikivanha suomalaiseen lainkäyttöön liittyvä traditio. Sen vähättely on samaa juurta kuin hyvinvointivaltion tulkinta. Lainsäädäntötekniikan "edistys" on työntänyt tuomarin harkintaa syrjemmälle. Mutta olemassa se edelleen on ja tuo vastuunsa tulkitsijoille.

Vallan kummallinen on tähän liittyen ajatus, ettei paria isoäitiä koskevaa päätöstä voida kohtuullistuttaa tasa-arvon takia. Lain tulkinta on olemassa sen takia, että jokainen tapaus on erilainen. Muutenhan tapaukset voitaisiin panna tietokoneeseen ja odottaa tuleeko lottovoitto vai vesiperä. Vähän siihen malliin tässä on nyt tehty.

Isoäitien puolesta on vedonnut presidentti. Pääministeri on luvannut heille parempaa tulevaisuutta. Ovatpa vetoomukset onnistuneessa muodossa tai ei, ne ovat isoäitien mielissä lupauksia. Nykyinen tilanne ei ole kansan oikeustajun mukainen. Muutoksen pitää olla siis nopea.
 

Parin viime vuoden kuluessa on hyväksytty Itämeri-strategia, sille on saatu oma budjettikohta EU:n budjettiin ja sinetiksi vielä 20 miljoonaa rahaa. Tavoite on ollut saada toimintaohjelma ja rahaa, jotta Itämeren kurja tila voidaan saada kääntymään paremmaksi.

Nyt näyttää huonolta. Ongelma on lähinnä se, että kukaan ei oikein koordinoi strategiaa ja siihen liittyviä hankkeita. Komissio pallottelee asiaa budjetti- ja aluepääosaston välillä. Budjettiosasto haluaisi laittaa rahat ihan muihin tarkoituksiin ja alueosasto yrittää epätoivoisesti miettiä, miten ja kenelle rahat oikein jaettaisiin. Kaikissa Itämeren alueen EU-maissa on omia hankkeita, joita hoidetaan omin voimin mutta kokoavaa voimaa ei ole.

Komissio on kaiken kaikkiaankin ollut nihkeä hankkeelle ja varsinkin sen rahoitukselle. Suomi muiden mukana on säestänyt komissiota. Onneksi kuitenkin ainakin osa eduskunnan jäsenistä on tajunnut rahoituksen merkityksen strategian toteuttamiselle. Lisäksi komissio pitää Itämeri-strategiaa Pohjoisen ulottuvuuden jatkeena, vaikka toisessa on kysymys EU:n sisäisestä politiikasta. Pohjoisessa ulottuvuudessa kysymys on ulkoisesta politiikasta ja suhteista Venäjään.

Kaikkein suurin ongelma siis kuitenkin on, että kukaan ei kanna vastuuta strategian vetämisestä ja koordinoinnista. Komissiosta tarvittaisiin aloite, jolla asia saataisiin eteenpäin. Jos ei ole vetäjää, eivät hajallaan olevat projektit kohtaa toisiaan ja kokonaisuus jää tilkkutäkiksi. Silloin on myös budjettiin myönnettyjen rahojen käyttö hankalaa.

Kollegani Tunne Kelam Virosta on tehnyt aluepääosastolle, DG regio:lle loistavan ehdotuksen. Lähinnä keskustelufoorumina toiminut Itämeren neuvosto voisi ottaa roolin hankkeen vetäjänä. Puheenjohtajuutta voisi kierrättää eri Itämeren EU-maiden pääministerien kesken vaikkapa vuoden kerrallaan. Eurooppaneuvoston puolivuosittain vaihtuva puheenjohtajuus sattuu liian harvoin Itämeren maalle, joten sen varaan ei voi laskea. Uutta potkua pitää saada ja nopeasti, muuten tilaisuus ja rahat on lopullisesti menetetty.

Draama nimeltä Tapaus Kreikka näyttää nyt päättyvän toisenlaiseen loppukohtaukseen kuin perinteiset näytelmät. Näyttämölle ei jää yhtään ruumista, kiitos lähinnä Olli Rehnin. EU:n komission aloitteilla tilanne on saatu hallintaan ja kauhuskenaariot väistyvät, vaikka kreikkalaiset protestoivat yhä kaduilla.

Euroopan talouden tulipalo on siis sammutettu tai ainakin saatu hallintaan, kuten termi kuuluu. Markkinat rauhoittuvat, kun media levittää pelastussanomaa. Liioiteltua tietenkin, mutta sellainen vain on viestinnän trendi. Olennaista on nyt nähdä, että hallintaan on saatu Kreikan palopesäke, mutta hiukankin pitemmällä tähtäyksellä riskejä on riittävästi. Tarvitaan seuraava askel. Velkaantuneiden euromaiden taloudet pitää välttämättä saada hallintaan. Siihen pelastuspaketti ei paljoa auta, se on tarkoitettu kriisejä varten. Pysyvämpiä tuloksia varten tarvitaan muita toimia.

Tämä tarkoittaa sitä, että euroalueen ja koko unionin taloudenpito pitää saada kontrollin alle. Käytännössä yhteisen rahapolitiikan lisäksi pitäisi luoda myös yhteinen talouspolitiikka. Muuten eri rahapolitiikkakaan toimi. Mikä on todistettu. Olli Rehnin ajatuksen mukaisesti pitäisi jäsenmaiden budjetit saada kontrolloiduiksi komissiossa ja luoda talouteen liittyvä kontrollisjärjestelmä.

Ajankohtaisen tilanteen jälkeen siis pitäisi tehdä perusteisiin menevät johtopäätökset, jotka ovat aika rankkoja. Ruma sana on kuitenkin sanottava niin kuin se on: on siirryttävä liittovaltion suuntaan. Monilla, myös minulla se tarkoittaa ajattelun tarkistamista. En ole liittovaltion kannattaja, mutta ajattelua on pakko tarkistaa, jos Euroopan halutaan edelleen kehittyvän.

Tapaus Kreikan positiivinen puoli on, että Euroopan vaihtoehdot ovat tulleet selvästi esille. Sokea Reettakin näkee ne nyt. Niitä on tasan kaksi: 1) tiukempi talouskuri eli federatiivinen, liittovaltiosuuntainen kehitys tai 2) heikompi ja huonompi unioni toistuvine talouskriiseineen. Sekin on vielä sanottava, ettei mitään yhtäkkisiä puhdasoppisia ratkaisuja ole. Haluttu suunta on vain täsmennettävä ja sen toteuttamiseksi on luotava instrumentteja ja pitkäjänteisyyttä.

Helpommin sanottu kuin tehty. Hyvä on myös muistaa, että tie helvettiin on kivetty hyvin aikomuksin. Tapaus Kreikka toteutui, kun ummistettiin silmät ongelmilta, jotka olivat nähtävissä jo ajat sitten. Vieläkin tapaus Kreikan ratkaisun tiellä oli kaksi vakavaa estettä, jotka vaikuttavat erityisesti poliitikkojen käyttäytymiseen: Kreikan kansa ja Kreikkaa auttavien maiden kansat. Rahoituspaketti on rauhoittanut markkinat, mutta ei välttämättä äänestäjiä. Siksi tarvitaan komission lujaa otetta.

Toiseksi poliittisilta puolueilta kysytään vastuuntuntoa, mikä vaalien edellä on usein kohtuutonta. Esimerkiksi Suomessa, alkaneen vaalikampanjan ennuste ei ole hyvä. Soini on oma lukunsa, mutta Suomen sosiaalidemokraattien rynnistykseen populismin markkinoille olen pettynyt. Eero Heinäluomalle näyttää kelpaavan mikä tahansa oljenkorsi. Vaikka demarit saisivat itsensä ylös kannatuksen hetteiköstä juoksemalla perussuomalaisten perässä, joutuvat he kuitenkin ratkomaan juuri samoja kysymyksiä kuin porvarihallitus nyt. Nyt saattaisi porvarien olla aika ryhdistäytyä ja antaa yhteinen vastaus edessä oleviin ongelmiin - mukaan lukien EU:n pitkän tähtäyksen kehitys.

Ville Itälä

Keskiviikkona äänestettiin kuljettajayrittäjien työajasta työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunnassa. Äänestyksen lopputulos oli Suomen ja suomalaisten yrittäjien kannalta katastrofi. Äänestyksen tulos tarkoittaa sitä, että itsenäiset kuljettajayrittäjät kuuluvat nyt työaikadirektiivin piiriin. Sen mukaan he eivät saa tehdä töitä enempää kuin kahdeksan tuntia päivässä. Eli, kun kahdeksan tunnin ajoaika on ohi, ei voi enää huoltaa autoa.

Suomi on iso maa. Siellä ajomatkat ovat pitkiä, joten päivän reissu saattaa joskus venyä. Vastapuolen perusteluna käyttämä tieturvallisuus ei ole kestävä, koska jo nyt ajoajan ja taukojen pituus on määritelty ja näitä on yrittäjien noudatettava ihan yhtä lailla kuin palkkakuskienkin. Toinen perustelu on, se että Suomi voisi hakea tähän sitten poikkeusta tai "järkevää ratkaisua", kuten Liisa Jaakonsaari asian ilmaisi. se oli ollut hänelläkin jo kädessä, mutta nappula sormen alla oli väärä.

Ammattiyhdistys sai nyt sen, mitä se on halunnutkin. Se haluaa pienet ja itsensä työllistävät yrittäjät pois maanteiltä ajamasta silloin, kun he itse haluavat lakkoilla ja lopettaa tavaran liikkumisen kokonaan. Tämä oli myös isojen maiden voitto pienistä. Niissä tilanne on aivan toisenlainen eikä pieniä, Suomessa tyypillisiä pieniä kuljetusyrityksiä ole.

Se, että viime metreillä Espanjan ja Italian mepit lähtivät puoluerajoja ylittämällä Ranskan kelkkaan ja äänestämään komission esitykseen pohjautuvaa kantaa vastaan, haiskahtaa pahasti suhmuroinnilta. Nyt täytyy vaan odottaa, että paljastuu se, mitä tässä on käytetty kauppatavarana.

Asian puolesta on taisteltu vuosia, yhteistyö liikenneministeriön virkamiesten sekä Suomen Kuljetus ja Logistiikka, SKAL ry:n kanssa on sujunut hyvin ja he ovat lobanneet laajalla rintamalla. Suomen asialle suosiolliset mepit ovat myös tehneet omissa ryhmissään kaikkensa, jotta näin järjettömään ratkaisuun ei päädyttäisi. Vihreät ja sosialistimepit eivät koskaan jaksaneet ymmärtää suomalaista yksityisyrittäjää.

Kyse on myös erittäin isosta periaatteellisesta kysymyksestä. On kyse yrittäjän vapaudesta ja sen rajoittamisesta. Voiko kuljettaja pestä autonsa tai tehdä kirjanpitoaan ajettuaan kahdeksan tuntia autoaan? Nyt äänestetyn päätöksen mukaan ei voi. Yritämme vielä ennen täysistuntoäänestystä hakea keinoja, jotta lopputulos sittenkin olisi toinen. Vaimonsa auton autoilija voi toki pestä, koska se kuuluu vapaa-aikaan. Peseeköhän vaimo sitten ukkonsa rekan vastapalvelukseksi?
 

Viikonloppuna soiteltiin ja meilailtiin edestakaisin siitä, mikä on tilanne ja pidetäänkö istunto normaalisti vai mitä tapahtuu. Kyseltiin, pitääkö yrittää tulla, koska selvää oli, että esimerkiksi Suomesta olisi mahdotonta lentää minnekään.

Monet ihmiset kuitenkin tulivat Strasbourgiin, kuka milläkin keinolla. Täpötäysillä junilla, busseilla, laivoilla ja autoilla. Hurjimmat ajoivat tuhansia kilometrejä päästäkseen tekemään työtänsä. Kaikki eivät päässeet ollenkaan.

Mepit odottivat koko viikonlopun päätöstä siitä, pietäänkö istunto normaalisti. Kuitenkin vasta maanantai-iltapäivällä ryhmäjohtajat ja parlamentin johto kokoontuivat ja päättivät, että istunto pidetään, mutta vain keskustellen, äänestyksiä ei ole ja että koko istunto kestää normaalin torstain sijasta vain keskiviikkoon. Eli käytännössä ne, jotka monin eri tavoin paikalle tulivat, tulivat turhaan. Varsinkin, kun lisäksi tehtiin päätös, että nekin, jotka joutuivat jäämään kotiin saavat päivärahan istuntopäiviltä.

Eräs luxembourgilainen meppi vastasi meiliketjuun, että meppien pitäisi käyttää mielikuvitusta päästäkseen paikalle ja on kyllä oma vika, jos ei onnistu. Kysyin samaiselta mepiltä, voisiko hän kertoa, mikä olisi hänen matkaehdotuksensa Suomesta Strasbourgiin, mutta ei hän tietenkään osannut vastata. Hän puolusteli vain Strasbourgin tärkeyttä ja sitä että yhtä vaikeaa olisi tulla Brysseliin. Tämä on järjetöntä Strasbourgin puolustamista. Automatka tai mikä tahansa kulkureitti on jo normaalistikin paljon hankalampi Strasbourgiin, kuin Brysseliin.

Eräällä kollegalla oli vierailijaryhmä tulossa Suomesta ja hänelle kerrottiin, että Kööpenhaminaan kesken jääneen matkan, kuten paluumatkan bussilla Suomeen ja muut jo syntyneet kulut, saisi meppi itse maksaa, koska vieraat eivät päässeet koskaan perille sovittuna ajankohtana.

Kaikki johtuu sääntöjen joustamattomuudesta, on turha selittää, että niissä ei erikseen mainita tulivuorenpurkauksia ja näiden seurauksia. Istunnon peruuttamisessa, siirtämisessä toiseen paikkaan vierailijoiden tai muiden asioiden suhteen olisi järjenkäyttö sallittua ja myös suotavaa.

Käytävällä onkin nyt 70 vuoden takaisten traagisten valokuvien lisäksi kaikkien lentoturmassa kuolleiden kuvat ja nimet. Kuvien rivi on pitkä ja vaikuttava. Eilen, keskiviikkona mepit kokoontuivat täysistuntosaliin viettämään kahden minuutin hiljaisuutta uhrien muistolle ja jokaisen tällä viikolla olleen kokouksen aluksi on myös vietetty hiljainen hetki. On tärkeää osoittaa solidaarisuutta puolalaisia kohtaan, heidän menetyksensä on ollut suuri.

Joudun itsekin lentämään usein ja väkisinkin on tullut mieleen, että kaikki on loppujen lopuksi pienestä kiinni. Välillä harmittaa, kun turvatarkastusjonoissa menee aikaa ja kaikkea pengotaan ja vesipullokin unohtuu aina silloin tällöin reppuun. Kun pääsee koneeseen istumaan, aikaa menee talvisaikaan jäänestoon ja välillä yhtäkkiä aletaankin tutkia jotain teknistä ongelmaa ja kello käy. Ehkä kuitenkin taas hetken jaksaa muistaa miksi, vaikka kiire omasta mielestä aina onkin eikä haluaisi odottaa.

Pohjoisen Euroopan ilmatilan sulkeminen Islannin tuhkapilven takia on viimeisin lentämistä koskeva uutinen. Hyvä, että reagoidaan nopeasti. Jos ilmatilaa ja kenttiä ei suljettaisi, vaaratilanteita tulisi ja Puolan turman kaltainen tilanne voisi olla taas edessä. Brysselin kenttäkin on jo suljettu, onneksi en tänään ole lähdössä minnekään.

Liikennevaliokunnassa on viime aikoina ollut käsittelyssä useitakin asiaan liittyviä raportteja. On mietitty esimerkiksi sitä, kuka maksaa lentoturvallisuudesta - asiakas, valtio, lentoyhtiöt vaiko EU? Kuka maksaa vahingot, jos jotain sattuu ja loukkaako läpivalaisu yksityisyyttä? Fakta on vain se, että entistä enemmän pitää näihin asioihin kiinnittää huomiota. Maksumiehen löytyminen ihmishengen rinnalla on sittenkin toisarvoinen seikka.

On uskomatonta, että notkahtaminen on ylipäätään mahdollista. Vielä uskomattomampia ovat sillan suunnittelijoiden selitykset. Se, ettei tiedetty savipenkkojen koostumusta tai ei osattu rakentaa siltaa, joka ei pysyisi paikallaan, ei tunnu nykytekniikan aikana mahdolliselta. Turussa on siltoja rakennettu vuosisatoja ja osa niistä on edelleen paikoillaan ja ahkerassa käytössä. Liikenne on lisääntynyt ja kalusto muuttunut raskaammaksi, mutta siinä ne vain pysyvät.

Turun taloustilanne on heikko ja leikkauksia pitää tehdä. Työttömyysluvut ovat korkealla, eikä valoa oikein ole näkyvissä. Kymmenen miljoonan euron lisälasku sillan korjaamiseen tai uudelleenrakentamiseen tuntuu turhan suurelta lisälaskulta, vaikka se ei suoraan budjetista menekään. Turku on saanut taas mainetta, joskaan ei kovin positiivista.

On tullut mieleen, että Myllysilta on kuin Euroopan talous. Se on romahtamispisteessä. Notkahdus oli alun perinkin todella raju ja milli kerrallaan mennään edelleen alaspäin. Nyt odotellaan vain sitä, alkaako nousu, kuten talousasiantuntijat jo ovat ennustaneet vai jatkuuko notkahtelu, kunnes pohja on saavutettu.

Vai pitäisikö ottaa positiivisesta maineesta kaikki irti ja jalkapalloilija David Beckhamin nostettua Turun maailmankartalle, tehdä kuten joku vääräleuka jo ehdotti: muuttaa Myllysillan nimi Becksin sillaksi, koska molemmilta on jänne poikki?

Näkökulmani pääministerin henkilöön on Brysselin näkökulma. Toivon keskustassa ymmärrettävän, että Suomen pääministerin tärkein - tai ainakin toiseksi tärkein - kotikenttä on Euroopan Unioni. Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeimmät päätökset tehdään Brysselin saleissa. Siellä ne tärkeimmät tupaillat pidetään, eikä kuulijoita tarvitse olla täyttä kolmeakymmentä.

Mistä EU:ssa sitten lähiaikoina on kyse? Kepulaisia varmaan kiinnostaa se, että Euroopan maatalouspolitiikan kokonaisuudistus on jo suuntaviivoja muokkaavan pohdinnan kohteena. Ministeri Anttilan kyvyt eivät siinä keskustelussa vakuuta. Pääministeriä tarvitaan. Muut tärkeimmät asiat liittyvät Euroopan talouden vahvistamiseen, ympäristöpolitiikkaan, liikenteeseen ja Suomen kannalta keskeiseen Itämereen.

Mitä ominaisuuksia pääministeriltä edellytetään, jotta pärjää eurooppalaisilla foorumeilla? Tässä keskeisimmät:
1) Euroopan Unioni on tunnettava kiitettävästi, hyväkään tuntemus ei ole riittävästi.
2) EU:n keskeiset vaikuttajat on tunnettava henkilökohtaisesti, ei vain kokouspöydistä.
3) Heidän kanssaan on kyettävä kommunikoimaan sujuvasti. Ainakin EU:n yleisin kieli, englanti on oltava hallussa. Saksa tai ranska antaisi sivistyneen tunnun. Sitä monet Euroopassa vielä arvostavat.
4) Persoonallisuutta on oltava riittävästi. Suomalaisuudessa löytyy siihen riittävästi pohjaa.
5) Sydämen pitäisi sykkiä Euroopalle, vaikka olisi EU-kriittinenkin. Tämä huomautus tehtiin Vanhaselle, joka puhui ilman laaksoa ja kukkulaa suoraan papereista EU:n puheenjohtajamaan näkemyksiä päivä Tony Blairin loistavan puheen jälkeen. Kysymys ei ole vain kielitaidosta, vaan siitä, että on näkemystä. Yhtä oikeaa ei ole, mutta näkemystä EU:sta yleensä on oltava.

Kuten edellä jo sanoin enempää henkilöihin en mene, toivon vain että keskustassa ymmärretään, mistä on kyse. Ihan helppo yhdistelmä ei ole maakuntien mies tai nainen ja eurooppalainen vaikuttaja, mutta ei se ole mahdotontakaan, kuten Olli Rehnin esimerkki osoittaa. Hänen edessään ovat kuitenkin suuremmat kammarit.

Yleinen käsitys näyttää olevan, että parlamentilla on halu vaihtaa ainakin yksi komissaari. Nyt käydään hermopeliä siitä, minkä puolueen komissaariehdokas tämä tulee olemaan. Tähän kovaan poliittisen peliin nappulaksi on joutunut Olli Rehn. Jokainen puolue haluaa, että muillakin on joku, joka joutuu arvostelun kohteeksi. Siinä vaiheessa, kun joudutaan neuvottelutilanteeseen, jokaisella puolueella pitää olla pelivaraa ja jokaisella puolueella pitää olla yksi uhanalainen kandidaatti. Kauhun tasapaino säilyy tätä kautta.

Se, että Rehniä kuultiin jo maanantaina ja arvostelu alkoi vasta torstaina ja perjantaina osoittaa, että kyse on pelistä. Maanantaina kommentit olivat pääosin positiivisia. Sen jälkeen kun kahden pääpuolueen kandidaatit joutuivat arvostelun kohteeksi, piti löytää myös liberaali arvosteltavaksi. Rehnin osaamista ja tietoja ei voi kyseenalaistaa. Jottei häntä ja hänen salkkuaan uhrattaisi likaisen pelin vuoksi, olisi suomalaisten meppien tuettava kokenutta Olli Rehniä.