Paasikiven oppia tarvitaan nyt EU:ssa

Historiallisessa katsannossa EU on suuri rauhanprojekti. Sellaisena se on myös onnistunut hyvin, mutta siitä ei tämän päivän ongelmiin ole paljoa iloa. EU:lla oli 1990-luvulla tavoite ja päämäärä, mutta nyt ne tuntuvat puuttuvan täysin. EU:n eteen on tullut liian paljon ja liian nopeasti, että se pystyisi hallitsemaan Euroopan vaikeata taloustilannetta ja osoittamaan tietä tästä eteenpäin.
EU:n perustavin uhka on talous, jonka korjaamisessa mikään ei tunnu riittävän. Pitkälle se on mediapeliä, joka hallitsee analyytikkojen tietokoneita. Mutta ei EU:n tapauksessa vain sitä. Ongelmavaltiot ovat tilassaan myös siksi, että EU:n kontrolli petti. Nyt EU:n talous on kuralla ja kilpailukyky nollissa, vaikka juuri sitä EU:n piti edistää. Euroopan taloudet ovat ajautuneet velkakriisin suohon, jossa kunnossa olevat taloudet joutuvat auttamaan huonompia maita kunnes ne itsekin ovat suossa. Kuka sellaiseen loputtomasti lähtee? Siksi on oikein kysyä, mistä rahat, kun Italia ja Espanja joutuvat kierteeseen.
Talouden rinnalle tunkee jo suurempikin ongelma: politiikka. Jäsenmailta alkaa loppua paitsi kyky myös halu yhteisvastuuseen. EU-vastaisuus on alkanut leimata poliittisten mielipiteiden kenttää ja heiluttamaan vakiintuneita poliittisia kuvioita. Suomi näyttää kulkevan tässä eturivissä, mikä on paradoksi. Maamme kuuluu sentään vielä taloudellisesti vakaisiin maihin. Kysymys on poliittisesta johtajuudesta. Vain harva halusi perustella vaalien alla EU:n politiikkaa. Siksi perussuomalaisten menestys vaaleissa laittoi Suomessa koko poliittisen kuvion uusiksi. Suomi on ryhtynyt katsomaan Eurooppaa Suomen sisäpoliittisten uhkien kautta sen sijaan, että korostaisi EU:n antamia mahdollisuuksia. Kysymys ei ole eurooppalaisesta talouspolitiikasta, vaan sisäpolitiikasta. Samaa henkeä on muuallakin.
Toinen merkittävä ja ajan hengen muutoksesta paljon kertova muutos Euroopassa on se, että muutamassa sinänsä Eurooppa-myönteisessä maassa on ryhdytty rajoittamaan vapaata liikkuvuutta, joka on yksi EU:n onnistumisen perusedellytys. Selvimmin tämä näkyy Tanskassa ja Ranskassa, mutta myös Belgiassa on samaa henkeä. Vapaa liikkuvuus on EU:n ydinasia, jonka rajoitukset murentavat koko EU:n uskottavuutta. Siksi rajoitukset ovat luistelua heikoilla jäillä, vaarallinen ja helposti leviävä signaali.
Kolmas EU:n ongelma on eriseuraisuus. Yhteiseen rahaliittoon euroon kuuluu vain osa Euroopan maista, yhtä monet ovat ulkopuolella. Sama koskee Natoa, joka on kuitenkin Euroopan ainoa yhteinen tehokas turvallisuusorganisaatio. Juuri näissä näkyy myös ongelman ydin, EU:n jäsenmaiden lähtökohtien erilaisuus. Erilaisuus näkyy myös ajatuksissa ratkaista ongelmia. Komissio on ehdottanut, että eräiden Etelä-Euroopan maiden talousahdinkoa helpotettaisiin lisäämällä niiden aluetukia. Nämä maat ovat kuitenkin aluetikien osalta virhetilastojen kärjessä. Euroopan pohjoisille maille tuskin missään oloissa käy se, että sääntöjä rikkoneille annetaan lisää, joka otetaan pois sääntöjä noudattaneilta mailta. Suomalaisesta tällainen ajattelu kuulostaa mielettömältä. Ihme ei ole, että lähtökohtien erilaisuuden takia jotkut ovat jo valmiita heittämään pyyhkeen kehään.

EU:n rapistuminen, ellei suorastaan hajoaminen, pitää ottaa vakavasti erityisesti niiden, jotka näkevät EU:n suurena mahdollisuutena vahvistaa yhteistä Eurooppaa. Paasikiven oppi tosiasioiden tunnustamisesta on ajankohtainen Euroopalle.
Mutta yhtä ajankohtaisia ovat toimet, joilla EU ohjataan tulevaisuuden kannalta vakaalle tielle. Ensimmäiseksi on tunnustettava, että EU:n laajeneminen tapahtui liian nopeasti ja liian kontrolloimatta. Toiseksi on pakko selvittää taloudellinen tulevaisuus. Yhteinen talouspolitiikka ei onnistu ilman verotuksen, sosiaalipolitiikan ja kuluttajapolitiikan jonkinlaista harmonisointia. Ja kolmanneksi on lähdettävä miettimään uudelleen koko järjestön organisointia. Korkeat edustajat ja ulkoministerit ovat yhtä tyhjän kanssa, ellei niiden kautta synny todellista johtajuutta. Niin kauan kuin aatteellista johtajuutta ei ole eikä visiota yhteisestä tulevaisuudesta, EU:ta hallitsevat Saksa ja Ranska, pienet ovat kuunteluoppilaita. Kuka sellaisessa EU:ssa kauaa viihtyy?
EU:n pelastaa vain perusteellinen itsekritiikki. Sen päässä on enemmän yhteistyötä ja enemmän yhteisvastuuta, mutta liittovaltiota se ei silti ole. Liittovaltio vaatisi toisenlaisia organisatorisia muutoksia, jotka ovat näissä oloissa pelkkää utopiaa - tai pelottelua.