Demarit ovat pudonneet täysin Eurooppa-junasta

Ensimmäinen syy tähän on vaalitaistelun myötä levinnyt - siis Euroopassa - epävarmuus siitä, miten Suomi yleensä suhtautuu taisteluun euron ja eurooppalaisen kilpailukyvyn puolesta. Kysymys on ennen muuta sosiaalidemokraattien venkoilusta, jolle ei löydy sen eurooppalaisista veljespuolueista vastinetta.

Oppositiopolitiikkaan kuuluu tietenkin hallituksen haastaminen, mutta joku raja silläkin on. Suomessa - ja erityisesti demareilla - siitä pitäisi olla riittävästi kokemusta vanhoilta ajoilta. Kun demarit ovat edelleen ainakin periaatteessa yksi mahdollinen pääministeripuolue, ovat demarien nokkamiesten puheet eurooppalaisista velkasaneerauksista enemmän kuin pelkkää vaalihuumaa.

Erityisen vastuutonta on talouskomissaari Olli Rehnin tuomitseminen, kun hän on yrittänyt muistuttaa vastuun merkityksestä koko Euroopassa. Rehn on Euroopassa arvostetuin suomalainen, mutta demarit ärhentelevät rakkikoirina hänen housunlahkeissaan. Samalla he tietenkin heikentävät Rehnin linjoilla olevan Erkki Liikasen mahdollisuuksia Euroopan keskuspankin johtoon. Kuka sellaista valitsee, jonka näkemyksiin omatkaan eivät usko?

Avainsana tässä sanasodassa on "velkasaneeraus", jolla siis tarkoitetaan velkojen osittaista anteeksiantoa. Se on lähellä sanaa "velkajärjestely", johon saatetaan joutua ainakin Kreikan kohdalla. Se on eri asia. Sellaisesta Suomessakin on kokemusta parinkymmenen vuoden takaa. Silloinkin muuten demarit olivat oppositiossa, mutta erityisesti Suomen Pankkiin jo siirtynyt Kalevi Sorsa tuki Ahon hallituksen toimia. Ei se oikein onnistunut, kun omat laittoivat vastaan.

Paljoa ei tarvitse raaputtaa, kun demarien asenteiden takaa löytyy myös pettymys. Euroopasta ei tullutkaan kaavailujen mukaista demarien paratiisia. Siksi marjat maistuvat happamilta.

Toinen vaalitaisteluun liittyvä seikka on suhtautuminen suojelutoimiin Libyassa. Suomella ei sinänsä ole asiassa hävettävää. Olemme olleet humanitaaristen toimien eturivissä, mutta maltilla. Selvää on kuitenkin, että perussuomalaisten pelossa yhteisessä eurooppalaisessa rintamassa ollaan nyt sordiino päällä. Tätä ei Euroopassa oikein ymmärretä.

Perussuomalaisten asenne liittyy kai yleiseen muukalaisvihaan. Asenne on pysynyt vaalitaistelussa piilossa, mutta esiintyneet vihapolitiikan ilmiöt kertovat, ettei se minnekään ole hävinnyt, vaan vain levinnyt. Nyt siitä kirjoitetaan jo eurooppalaisissa lehdissä, Suomi esimerkkinä. Se kiinnostaa maissa, joissa ongelma on näkyvissä.

Brysselistä ei tietenkään parane antaa neuvoja Suomeen, mutta yhdestä asiasta on pakko muistuttaa. Suomen politiikan painoarvon Euroopassa ratkaisee se, millaisia näkemyksiä tuleva hallitus edustaa ja kuinka vakuuttavasti se on yhteisessä eurooppalaisessa ponnistelussa. Tässä näyttää syntyneen selvä jako kahtia. Jyrki Katainen ja Mari Kiviniemi edustavat eurooppalaista näkemystä ja vastuuntuntoa, hallitus antaa seuraajalleen hyvät eväät. Brysselistä katsottuna vastuullista olisi jatkaa kokoomuksen ja keskustan hallitusyhteistyötä.

Toisella puolella ovat vakuuttavimpana voimana demarit, jotka ovat perussuomalaisten talutusnuorassa. Sitä voi juuri ja juuri ymmärtää, koska perussuomalaiset näyttävätkin syövän eniten juuri demarien kannatusta. Mutta rajansa silti kaikella on, erityisesti jos demarit pyrkivät edelleen hallitukseen. Kannattaako demarien, joilla on eurooppalainen tausta, todellakin antautua persujen sylikoiraksi. Sdp:n ja Persujen yhteishallituksen, vasemmistoliitolla täydennettynä, Juttu Urpilainen muodostaisi. Sitä minä Brysselissä ihmettelen. Siihen hallitukseen ei taidettaisi saada edes Rkp:tta.